Olen tässä päivänä muutamana käynyt täällä blogissa ja miettinyt, että mitähän kirjottas. Koko blogi on tuntunut turhanpäiväiseltä hommelilta bittiavaruudessa - ja pää on tuntunut tyhjältä ja turhanpäiväiseltä hommelilta hartioiden välissä.

Tänään päätin sitten kirjoittaa [opiskelija]elämän rajallisuudesta. Kohdallani se alkaa nimittäin olla kouriintuntuvaa. Sain jo yliopistolta lomakkeen, johon pitää listata kaikki suorittamansa opinnot, ja sillä voi sitten anoa todistusta. Entä jos ne eivät anna?

Olen perin pohjin kyllästynyt olemaan opiskelija. Ja tämä on ensimmäinen kerta kahteenkymmeneen viiteen ja puoleen vuoteen kun tältä tuntuu. Että historiallisia aikoja tässä eletään siinäkin mielessä. Viime syksynä vielä haaveilin "mitä lähtisin ensi syksynä opiskelemaan" ja mies tuijotti minua naama valkoisena. Pelkäsi kai oikeasti, että toteutan suunnitelmani. Tavallaan hyvä, että Kela tuli vastaan ja tämä oli vihoviimeinen opintotukikuukauteni. Tosin olen kyllä kuullut huhuja lisäkuukausien anomisen mahdollisuudesta.. mutta nythän en tarvitse niitä: olen lopen uupunut opiskeluun.

Nykysuomen sanakirja voisi kuvailla opiskelijaa vaikka näin: Opiskelija on aika epämääräinen nimitys henkilöstä, joka tekee jotain muuta kuin töitä mutta niitäkin. Se saa alennusta aika monesta paikasta, ja sillä verukkeella sen tuet eivät ole nousseet sitten miekan ja kirveen.

Ehkä uusi innovaatiohallitus toteuttaa lupauksensa, ja te saatte tukiinne korotuksen. Minähän en enää ole nauttimassa tuosta saavutetusta edusta. Nautin toivottavasti niihin aikoihin jo oikeasta opettajan kesälomasta, eikä minun tarvitse enää kituuttaa kesä- ja joululomatöissä kuten nyt ollessani opiskelija.

Haluan seuraavaksi saada töitä: haluan kokeilla opettaa lapsille oikeasti, että toisen tuolille ei laiteta purkkaa, ja että kokeeseen pyydetään nimi huomiseksi eikä ensi kuussa. Saatanpa lukea sadunkin tai säestää lastenlaulun.. kuka tietää. Sisällänihän voi asua myös kiva-ope sen vallanhimoisen alistaja-diktaattorin ohella.