[alkuhuomautuksena, että olen tähän päivään asti pitänyt itseäni kohtuullisen rationaalisena ihmisenä, joka kykenee melko monimutkaisiinkin kognitiivisiin prosesseihin]

Tänään oli siinä mielessä kummallinen päivä, että minulla on vain yksi luento kolmesta viiteen.

Noh, ajattelin sitten aamulla, että tämäpä oiva aika mennä ostoksille.

Olin jo puolimatkassa kovaa vauhtia lähestymässä keskustaa, kun tulin ajatelleeksi, miksi oikeastaan olin menossa 'ostoksille'?

Aloin miettiä ja hidastaa vauhtiani, enhän oikeastaan tarvitsisi mitään.
Eikä minulla sen puoleen olisi oikein varaakaan, tilasin kampaajankin ensi keskiviikoksi ja laulutuntikin on taas samana päivänä, joten menoja olisi tiedossa.
Ja oikeastaan minulla olisi kotonakin ihan hirveän monta tekemätöntä työtä, niin kodinhoitoon kuin koulunhoitoonkin liittyviä....

Voi hitsi, ajattelin, ja käännyin Unioninkadulta takaisin.

Menin kuitenkin eri reittiä kotiin, sillä ajattelin, että joku olisi saattanut nähdä minut.
Ja olisi hyvin noloa, jos hän huomaisi, että luikin nyt takaisin kotiin.

Argh! [Ihan kuin tämä henkilö tietäisi minne olin ollut menossa ja mitä oli tapahtunut matkalla ja että nyt olin sitten menossa takaisin kotiin häntä koipien välissä!]

Kotiovella tulin siihen tulokseen, että kyllä ihminen on aika pirun yksinkertainen eläin..

Mutta äsken jo ajattelin että kyllä kannatti kääntyä, sainhan ommeltua juuri kolme nappia takkiin, josta ne olivat irronneet vähitellen enkä ollut viitsinyt ommella niitä joten käytin hakaneulaa...

Että kyllä kyllä on yksinkertainen.
Ehkä vielä jonain päivänä hankin elämän, tulen järkiini ja lopetan ajattelemisen.