Kerroin eilen koulussa kavereille, että minulla on tänään syntymäpäivä.
 
Tänään kukaan ei onneksi muistanut asiaa, enkä maininnut siitä mitään kenellekään.
Oli hauskaa ajatella päänsä sisässä viettävänsä parhaillaan syntymäpäiväänsä.
Kun ostin kupposellisen kahvia, ajattelin ostavani sen syntymäpäiväni kunniaksi. Vaikka ostan sen joka päivä.
Hississä ajattelin, että nuo ihmiset eivät tiedäkään, että minulla on tänään syntymäpäivä.
Olin vähällä mainita syntymäpäiväasiasta kassaneidille, mutta sain pidettyä salaisuuden sisälläni.

Tunnen itseni kuitenkin jotenkin iättömäksi.
Ehkä kaksikymmentäviisi on niin selkeästi nuoruuden ja aikuisuuden välimaastossa, että on todella vaikea asettaa itseään kumpaankaan lokeroon.  Luulen olevani liian lapsellinen ja älyvapaa aikuiseksi, mutta toisinaan toisaalta liian kypsä ja itsenäisesti ajatteleva kuuluvaksi nuorisoon.

Sitäpaitsi olen mieluummin vaikka vanha kuin aikuinen, kuten Kauko Röyhkä laulaa. Aikuisena olo vaikuttaa niin vaivalloiselta.



Hankimme tänään uuden monitoimitulostinvempaimen.
Se tuntuu ylellisyydeltä, koska minulla on ollut viimeksi tulostin kotona vuosituhannen alussa.
Ja sekin oli aivan paska.
Uusi tulosti kauniin mustavalkoisen kuvan, jossa isä syö iltapalaa keittiönpöydän ääressä kalsaripaidassa ja näyttää suoraan Kaurismäestä karanneelta.

Olen edelleen syvenevässä väsymyskierteessä viikonlopun jäljiltä, joten kirjoitus poukkoilee ja hyppii aiheesta toiseen.
Eikä aihesensuurini näytä toimivan sitten yhtään.
Pahoittelen asiaa ja pyydän ymmärrystä.



Minä yksin olen ainoa henkilö jonka kasvoja en näe, sanoi eteisessä pyykkejä kuivumaan laittava 27-vuotias poikaystävä, ja jäi pohtimaan sanomaansa.


ps. Suomen vanhimmalla asukkaallakin on tänään syntymäpäivä, hän täyttää 110-vuotta.
Onnitteluni.


Jos minä en ole vielä aikuinen, onko satakymmenenvuotias vielä aikuinen?