Työpaikan jäähyväispalaveriin tekemäni kinkkutäytteinen voikkarikakku oli menestys. Oikeastaan se melkein loppui kesken, vaikka tein kyllä vielä vähän normaalia isomman kaakun.
Voikkarikakut on kivoja, koska niitä ei tarvitse paistaa. En erityisemmin pidä paistamisesta. Siinä on aina mukana palamis-skenaario, ja sen toteuduttua vitsit alkavat olla todella vähissä. Opintotuella hankittua hyvää tavaraa on mennyt hukkaan, ja tarjoilu täytyy sitten jättää kaupan pakastealtaasta löytyneen raakapakasteviinerin varaan. Ja sekin täytyy tietty maksaa taas opintotuesta.
Tuon takia en varmaan leivo kuin korkeintaan kerran kuussa.
Sitäpaitsi, en tunne yhtään aikuista ihmistä, joka ei rakastaisi voikkarikakkuja. [korjaan: minun tekemiäni voikkarikakkuja niitä kerran maistettuaan]
Lisäksi voikkarikakun kokoaminen on aina yhtä luova prosessi. Se täytyy suunnitella yhtä hyvin, kuin parahin tiilitalo, täytteen menekki tulee ennakoida huolella, ja lopulta miettiä, miten ihmeessä saa luomuksensa kuljetetuksi ehjänä raitiovaunussa [omistamatta alkeellisintakaan kakkukupua] työpaikan palaveriin.
Kommentit