Aluksi pieni varoituksen sana: aioin kirjoittaa vakavasta aiheesta.

Nimittäin, olen ehkä reilun vuoden ajan silloin tällöin miettinyt kuolemaa sen kohtaamisen näkökulmasta. En ole kahteenkymmeneen viiteen ikävuoteen mennessä tullut kohdanneeksi yhtään todella läheisen ihmisen poismenoa. Ja koska sellaisia on mitä todennäköisemmin edessä ennemmin tai myöhemmin, mikäli minulla elämää piisaa, tuntuu jotenkin mystiseltä ja mielenkiintoiselta ajatella omaa reaktiota todella vahvaan suruun.

Asia on tullut ajankohtaiseksi ehkä siitäkin syystä, että isäni on muutamia vuosia hieman sairastellut ja joutunut rytmihäiriöiden vuoksi usein yhtäkkisesti sairaalaan. Olen tajunnut, että ympärilläni olevat ihmiset eivät olekaan siinä ikuisesti. Ehkä tämän kaltaiset ajatukset liittyvät myös omaan alkamassa olevaan aikuisuuteeni: viimeistään tässä vaiheessa ihminen alkaa ymmärtää elämän rajallisuuden, ellei se ole tullut aikaisemmin eteen. Olen ehkä henkisesti jotenkin valmistautunut siihen, että jonain päivänä joku on poissa. Se tuntuu omituiselta. Ja tiedän kyllä, että kuoleman kohtaamiseen ei voi ikinä olla valmis, mutta uskon, että tämän kaltaiset reflektiiviset pohdinnat voivat auttaa ainakin hyväksymään tosiasioita.

Minusta vahva suru ja menetyksen tunne on yksi perustunteista, ja on luonnollista että on kokenut sen. Tuntuu jotenkin epäluonnolliselta olla tietämättä, miltä menetys tuntuu. Se on tietysti sattumaa, mutta jotenkin koen, että vain sitä kautta voin ihmisenä tulla ikäänkuin täydeksi.


Olisi mukavaa kuulla muiden ihmisten ajatuksia asian tiimoilta, joten kommentoikaahan: sana on vapaa.