Sillä vain harvoin hän, seurassa hymyilee virnettä suopeaa...

siis tervetuloa, Domus Perkele!

Nyt on just semmone sade. Jos mietit, että no mimmone, niin kuuntele YUP:n Homo sapiens albumilta semmone biisi kuin Domus Perkele.  Sit tiiät.

En ole moneen päivään saanut aikaiseksi tänne blogiin mitään.
Siis mitään mikä vaatisi pitkälle kehittynyttä silmän ja käden yhteistyötä [ja ehkä vähän aivojakin].

Pari kertaa olen aloittanut, mutta lopettanut sitten saman tien kamalan väsymyksen tai tyhjän pään takia.
Tästä ehti tulla minulle melkein paineita, kun ajattelin, miten huono ihminen olen, kun en saa  kirjoitetuksi lauseen lausetta.

Aika hassua muuten, että abstrakti merkkikirjoitus kehittyi sekä Mesopotamiassa että Etelä-Amerikan maya-kulttuureilla hyvin samoihin aikoihin, vaikka maantieteellisesti olivatkin kyseiset hemmot ja heimot aika kaukana toisistaan.
Ja infrastruktuuri oli ihan pikkasen kehittymättömämpi vielä viis tuhatta vuotta sitten.
Elivät toisistaan tyystin tietämättöminä, onnettomat.

Vähän niin kuin minä ja alakerrassa asuva Hämäläinen.
Paitsi tietenkin sillä erotuksella, että meillä on vain parikymmentä rappusta välissämme. 

Jos tarkemmin ajattelee, meidän tällä hetkellä elämämme aika on kyllä melko outoa.
Minä olen yhteydessä jonkun mitättömän ruudun välityksellä ventovieraisiin ihmisiin, joiden elämistä tiedän omituisen paljon, ottaen huomioon, että istun koko ajan vain kirjoituspöytäni ääressä.

Jos Hämäläinen tulisi rappukäytävässä vastaan, sanoisin 'terve'.
Parhaassa tapauksessa hän vastaisi minulle, onhan tämä sentään Helsinki eikä Turku.
En ole vaan koskaan törmännyt häneen.