Tänään olen lukenut vanhoja lukioaikaisia päiväkirjojani. Yllättävän mielenkiintoista elämänkaaritutkimusta. Oikeastaan mukavinta oli huomata, että osa tuolloin mahdottomilta tuntuvista haaveistani on nyt toteutunut. Ja toisaalta, miten sitä on ollut tavallaan sama ihminen kuin nytkin, mutta ehkä vasta löytämässä itseään. Toisaalta kiva on nähdä se ihmisenä kasvaminen, joka on tietysti käynnissä koko ajan...


Tässä sensuroimaton ja ennen julkaisematon [varmasti kaksi kolmasosaa kaikista teini-ikäisistä on kirjoittanut elämässään samanlaisia] kolmen runon
ote kahdeksantoistavuotiaan Minun elämästä:

Hiljaa riudun.
Niin hiljaa kuin kasvoin.
Kaikkeus oli siitä yhtä tietämätön.

                      *

Joskus lennän taivaan yli.
Sitten kun syksyn jälkeen ei enää tule talvi.
Aikani tulee pysähtymään.

                      *

Tuntemattomana kuljen.
Elämän polkuja läpi.
Silloin tällöin joku saa minusta palasen.
Ehkä niin on tarkoitus.


...mutta ympyrä sulkeutuu, ja huomaan pohtivani edelleen samanlaisia asioita...